sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Dublin, tammikuu 2007

Lento lähti Tampereelta sopivasti aamupäivästä, jolloin ehdittiin samana päivänä aloittaa tutustuminen kaupunkiin. Ryanairin lennolla ei tarjota ollenkaan ruokaa, jotain pientä ja kallista sieltä voi toki ostaa. Koneeseen ei saa enää viedä mitään nestemäistä eikä voidemaistakaan. Jouduttiin tarkastuksessa heittämään RisiFrutit roskiin, kun niitäkään ei saanut koneeseen ottaa.
Aurinko paistoi ja selkeän ilman ansiosta nähtiin hyvin maisemia, kun lennettiin Skotlannin yläpuolella. Pilvet näytti pumpulilta, jonne olisi ollut ihanaa heittäytyä.




Liikenne oli varsin erikoinen, kun täällä kotimaassa ei ole tottunut vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Tienylityskin näytti alkuun varsin hurjalta. Suojateitä tai liikennevaloja oli melko harvassa, eikä ihmiset niistä näyttänyt muutenkaan välittävän. Punaisia päin meno oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Muutamassa päivässä sitä oppi vaan syöksymään tielle, mahdollisesti seisomaan puolivälissä odottamassa.

Matka taittui kätevästi kaksikerroksisilla busseilla, joihin voi ostaa lippuja melkein joka kulmalta pienistä kaupoista tai keskustan toimistosta. Viiden päivän lippu maksoi 16,50€.


Ensimmäisenä iltana meillä ei ollut suurempia suunnitelmia, kuin käydä Irlannin vanhimmassa pubissa, Brazen Headissa. Sinne kävellessä törmättiin yhteen levykauppaan (
Rhythm Records, Aston Quay, Dublin 2), jota meille oli suositeltu. Siellä oli kyllä paljon Elviksen levyjä, mutta ei oikein muuta kiinnostavaa.



Brazen Headissa syötiin luultavasti melko tyypillistä pubiruokaa, ranskalaisia ja eräänlainen voileipä, jossa paahtoleivän välissä oli paahtopaistia. Pöytään tuotiin läjä erilaisia kastikepusseja, joita sai makunsa mukaan pursottaa leivän väliin. Kyllä me ainakin tykättiin.





Siinä sitten muuten vaan harhaillessa osuttiin sattumalta ruokapaikan, joka oli tarkoitus myöhemmin katsastaa, eteen ja päätettiin poiketa pirtelölle. Jos menette Eddie Rocket'siin, niin ei kannata tilata yhtä pirtelöä vaan yhdelle, koska siitä "ämpäristä" tulee kolme lasillista. Ei tultu ajatelleeksi, niin ostettiin yksi suklaa- ja yksi mansikkapirtelö. Siinä olikin ryystämistä. Kaikki työntekijät olivat jotain muuta alkuperää, kuin irlantilaista.Liekö ketju maksaa tarpeeksi palkkaa työntekijöilleen...





Seuraavana päivänä matkaohjelmassa oli Dublin Castle ja Christ Church. Kumpikin historiasta pitäville mielenkiintoisia kohteita. Dublin Castlen opastettu kierros kesti noin tunnin (tuntui tosi lyhyeltä ja kauemminkin olisi jaksanut kuunnella selkeästi puhuvaa opastamme Janea) ja maksoi 4,50€/hlö. Sisältä linna oli todella hieno, mutta ehkä pieni pettymys, kun kaikki pinnat näytti niin uudelta.





Christ Church maksoi 5€/hlö. Kirkkoon sai tutustua omin päin kaikessa rauhassa. Etuosassa oli meneillään jumalanpalvelus, jonka ajaksi se oli erotettu köydellä. Sisällä sai kuvata kaikkialla muualla paitsi alakerran näyttelyssä, jossa oli kirjoja ja kirkkoesineitä mm. 1600-luvulta.





Christ Churchin nurkalla, risteyksessä oli mukava pieni kauppa nimeltään Off the wall Framing (9 Lord Edward street). Sieltä sai isoja ja pieniä peltikylttejä, magneetteja ja hienoja kortteja. Armas osti kaksi pientä metallikylttiä (5€/kpl), joiden on tarkoitus tulla meiän ulkosaunaan ja mie ostin melko ison, neliönmuotoisen Marilyn-kortin (3,50€/kpl).

Syömässä käytiin Burger Kingissä, joita on joka nurkalla, ehkä enemmän kuin McDonald'seja. Ne niiden jätskit ei ollu mitenkään ihmeellisiä, vaikka niitä kovasti mainostettiin. Täynnä keksinmuruja, eikä paljon minkään makuisia. Hampurilaiset oli kyllä ihan ok.

Marks & Spenceriltä ostettiin alennuksesta kookoksentuoksuista kylpyvaahtoa, nestemäistä saippuaa ja käsivoidetta (1,50€/kpl). Vaahtoa tarvittiin ehdottomasti hotellihuoneen ammeessa kylpemistä varten. Kahtena iltana tungettiin kummatkin yhtäaikaa siihen pieneen ammeeseen. Kyllä oli mukavaa :)

Muutenkin suosittelen kulkemaan pitkin Grafton Streetiä, koska joen sillä puolen siinä oli ehkä parhaat shoppailumahdollisuudet. Ruokakauppoja ei sitten kannata sieltä etsiä, ainoastaan pieniä Spareja ja Londiksia löytyy. Me ihmeteltiin pari ensimmäistä päivää, että mistä ihmeestä nää ihmiset ostaa ruokansa, kun noissa edellä mainituissa "kioskeissa" on niin huonot valikoimat ja kallista. Mutta Grafton streetin varrella on mm. Burger King, Marks & Spencer, Monsoon Accesorize (josta löysin ihanat pantteri-sukkahousut alennuksesta), Miss Selfridge, kirjakauppoja, HMV ja Captain America's (mukava ruokapaikka, jonka seinillä on julkkisten kuvia, vaatteita ja muuta sälää).



Kadun päässä on St. Stephen's Green shopping centre. Siellä on jos jonkinlaista pikkukauppaa ja vähän isompaakin liikettä. Omien mieltymysten mukaan voi poiketa kiinnostavissa liikkeissä. Yläkerrasta löytyi myös tatuointi/lävistysliike. Miulle parasta oli Claire's joka löytyy myös muualta Dublinista sekä lentokentältä. Alennuksessa oli niin paljon kaikkea pientä ihanaa sälää, etten olisi malttanut lähteä ollenkaan pois. Ostin mustavalkoruudulliset kengät (ballerinamallia, 20€), monia rannekoruja, huulirasvaa, kengännauhat (mustat kirsikoilla, 3,50€), kirsikkakorvikset 6€, muovisen pääkallo-hiuspannan 4,25€ ja armaan äidille I love cats-avainnauhan. Se kauppa oli siis aivan unelma.



Perjantaina vierailtiin Guinnessin panimolla. Sinne johtavalla kujalla seisoskeli vanha mies hevosensa kanssa ja meinasin ottaa heistä kuvan, mutta mieshän alkoi huudella et siitä pitää maksaa. No way, minähän en hevosen kuvaamisesta maksa, joten se siitä. Panimon kiertely oli melko kallis, 14€/hlö, mutta kuului siihen sentään a pint of Guinness. Olin ehkä hieman pettynyt, kun oikeaan panimoon ei pääse vilkaisemaan ollenkaan, ainoastaan sinne missä panimo on ennen ollut ja nyt siitä on tehty turistikohde. Ylimmässä kerroksessa on baari, josta näkee melkein koko Dublinin. Suurista ikkunoista on kiva ihailla maisemia, varsinkin jos sää on selkeämpi kuin meidän vierailupäivänä, sieltä näkee todella kauas.









Samana iltana harhailtiin katsomaan kuuluisaa Molly Malonen patsasta, joka sijaitsee siis Grafton streetin toisessa päässä.



Iltaisin viihdyttiin aika pitkälti hotellissa, ihan vaan keskenään viettämässä aikaa. Se kun on melko harvinaista, että saadaan olla kahdestaan. Telkkarista tuli paljon Suomessakin tuttuja sarjoja ja jotain ihan uuttakin, ei välttämättä mitään tarpeellista edes nähdä täällä. Maisteltiin sitten kaupasta löytyneitä uusia oluita ja siidereitä, kun se kunnon ruokakauppakin viimein löytyi keskustasta. Tescosta saa edullisesti kaikkea syötävää ja juotavaakin löytyy oluesta viiniin ja väkevämpiin. Viinat ei ollut mitenkään halpoja, eli niitä kannattaa edelleen hakea Virosta. Yhtenä iltana iski makeannälkä ja pakko oli kalliilla hakea läheisestä Sparista herkkuja.





Viimeisenä kunnon lomapäivänä oli tarkoitus mennä käymään Jameson-viskin tislaamossa, mutta sehän ei perhana ollut auki. Kyltteihin oli liimattu tarrat, joissa luki, että avataan taas maaliskuussa. Kotisivuilla ei vielä marraskuussa sanottu asiasta mitään, eikä infoa löydy asiasta vieläkään. Mie olin todella pettynyt matkanjärjestäjän kykyihini ja kai sitä armastakin vähän harmitti, vaikka sanoikin ettei haittaa.



Siinä sitten päivä kierreltiin keskustassa, lähinnä O' Connell streetin ympäristössä. Yhdellä poikkikadulla riitti ostoskeskuksia. Mary Streetin varresta löytyy H&M, josta mie ostin itselleni punamustaruudullisen vyön ja lapaset, sekä pääkallohameen. Jos sen liikkeen valikoimaan on uskomista, niin 60-/70-luku on muotia. Niinku olis kirpputorille mennyt, siellä oli ihan sellaisia vaatteita tarjolla. Monissa muissa Dublinin vaateliikkeissä taas oli todella perustyyliä, ei juurikaan kuvioita, pelkkiä yksivärisiä vaatteita. Melkein jokaisesta kenkäkaupasta löytyi pantterikuvioisia kenkiä, mutta yhdestäkään ei miun kokoa. Alennuksesta niitä olisi saanut 15€:lla. Ostin sitten seeprakuvioiset, nekin oikein ihanat. Samalla kadulla oli myös iso lelukauppa, Banba Toymaster. Sieltä löytyi Lindalle tuliaisiksi muovisia hahmoja Puolen hehtaarin metsästä, sekä miulle Johnny Deppin hahmo Jali ja suklaatehdas-elokuvasta ja Batman-auto 50-luvulta. Tuolla ne koristaa takan reunaa.
Mikäli haluaa ostaa tuliaisiksi tai matkamuistoksi jotain Irlanti-tavaraa, kannattaa mennä moneltakin kulmalta löytyvään Carrolls Irish Gifts-kauppaan. Moneen muuhun matkamuistokauppaan verrattuna se oli miusta edullinen. Ostin pikkuveljelle perinteen mukaan (jo Amsterdamista ja Prahasta tuotu) collegehupparin, joka maksoi vaan 15,99€. Muut tuliaiset oli lähinnä syötävää tai jotain muuta pientä lapsille. Porukoille toin yhden pullon Guinnessia suoraan tehtaalta. Enempää ei kannattanut ostaa, kun ei ne tykkää kuitenkaan.



Tässä vielä yksi hauska bongaus O'Connell Streetin varrelta. Taustalla Burger King.



Dublin on siis mukava, "pieni" kaupunki, jonka tärkeimmät nähtävyydet ehtii nähdä viikonlopussakin, jos pitää vauhtia yllä. Mie en ihastunut niin paljon, että olisi pakko palata uudelleen, mutta en kyllä matkasta kieltäytyisikään. Jos tykkää iloisesta pubielämästä, niin varmasti sellaiselle unelmapaikka. En tiedä jäikö tässä jotain tärkeää kertomatta, mutta kysellä saa ja parhaani mukaan voin vaikka koittaa vastatakin. Mitään asiantuntijaa miusta ei tietenkään näin lyhyen matkan perusteella tullut, enkä voi sanoa tietäväni mitään Irlannista, ainoastaan vähän Dublinista.

Nyt kun meidän reissailuissa on taukoa, niin ajattelin laittaa tänne muutaman aiempaan blogiini kirjoittaman matkakertomuksen menneiltä vuosilta. Ensimmäinen kertoo Amerikan retkestä vuonna 2008. Käytiin Las Vegasissa ja Los Angelesissa, mutta ainoastaan ensimmäisestä olen kirjoitellut enemmän.


Reilut puoli vuotta odotettu reissu aloitettiin jo maanantaina siirtymällä lähemmäs lentokenttää, Piikun luo. Matkalla harhailtiin vielä Espoon puolella hakemassa Biltemasta jakosovitinta iPodiin. Sen takia tultiin majapaikkaan niin myöhään, että talon emäntä lähti melkein samalla ovenavauksella ja me jäätiin kolmestaan matkaseuramme Maran kanssa. Käytiin siinä illan aikana Jumbossa syömässä ja ostamassa aamupalaa. Jonkun loistava idea oli yrittää kääntyä jo tulevaan päivärytmiin ja niinpä valvoimme kahteen asti, kun herätys oli jo neljältä.

Jokseenkin uninen porukkamme hurautti taksilla Helsinki-Vantaan lentokentälle ja matka oli jo todella lähellä alkuaan. Taksikuski oli kovin puheliasta sorttia. Hän kertoi matkakohteemme kuultuaan, että Vantaallekin on tarkoitus rakentaa kasino kaikilla palveluilla.

Ensimmäinen välilasku oli Frankfurtissa, eikä kentällä juuri ehditty vanhentua. Oikea portti löytyi helposti ja sinne vaan jonon perälle odottelemaan koneeseen pääsyä.

Ja miten iso se kone olikin! Kaksikerroksinen, yhdellä rivillä 8 paikkaa. Kolme laidassa, kolme keskellä ja kaksi toisessa laidassa. Minä kun en ole mikään maailmanmatkaaja, niin olin yllättynyt koneen koosta. Ja miten erilaisia ihmisiä se lento sisälsi. Oli intialaisia sareissaan ja kastimerkeissään, tummaihoisia, japanilaisia ja me valkoiset suomalaiset. Koneen henkilökunta oli saksalaista, lennettiinhän Lufthansalla.

Ruokaa saatiin kahteen kertaan ja juomisia niin paljon kuin jaksoi. Tuli siinä mukillinen valkoviiniä siemailtua matkan kunniaksi ja pojat joi olutta pullokaupalla. Mara taisi maistella myös koneen viski- ja punaviinivalikoimaa.

Lento tuntui jokseenkin loputtomalta, kesto oli 10 tuntia 55 minuuttia. Välillä maata ei näkynyt ollenkaan ja välillä lennettiin hienojen jäätiköiden ja vuoristojen yllä. Ehdinpä nähdä lennolla myös Lumottu-elokuvan, jonka olisin halunnut nähdä leffassa.



Oli aika mahtavaa päästä jaloittelemaan San Fransiscon kentälle, vaikka tiesikin edessä olevan vielä puolentoista tunnin lennon. Koneessa oltiin täytetty vihreät lappuset, joita kysyttiin tullissa tai jossain vastaavassa. Sama henkilö otti sormenjäljet koneellisesti kummastakin etusormesta ja kuvasi silmät webbikameran näköisellä jutulla. Muuten vastaanotto oli varsin leppoisa, mies kyseli mitä meinataan tehdä. Kerroin, että ollaan menossa Vegasiin rockabilly-bileisiin, niin setä vaan sanoi et olis pitänyt arvata.

San Fransiscon kentällä odoteltiin muutama tunti, jonka aikana ehdittiin hakea Burger Kingiltä limsaa ja pirtelöä ja mie ostin ihanan Country Home – sisustuslehden. Lehdet on Amerikassa ihan mielettömän halpoja, mutta niitä ostaessa kannattaa tiedostaa, että sisältö on pääosin mainoksia eikä todellakaan kirjoituksilla pilattu. Mutta niistä mainoksista saattaa löytää hyviä vinkkejä mistä etsiä haluamiaan tavaroita. Kotimatkalla ostin Martha Stewartin Everyday food – lehden, josta bongasin heti kivoja vinkkejä ruuanlaittoon. Voidaan muistella millaista oli amerikkalainen ruoka.

Noin 20 tuntia Suomesta lähdön jälkeen oltiin perillä Las Vegasissa. Ja heti meitä koijattiin! Olin kartasta katsonut, että meidän hotellille on kentältä tosi lyhyt matka ja hintaa sille pitäisi tulla noin 10 dollaria. Kuski oli kovin mukava ja kyseli niitä näitä. Ajatteli varmaan kuultuaan, että ollaan ensi kertalaisia, että meitäpä on hyvä ajattaa vähän pidemmän kaavan mukaan. Noh, saatiin kuitenkin ensivaikutelmat kaupungista, kun maksettiin matkasta tuplasti enemmän. Saakelin Kurre! Se nimittäin oli sen kuskin nimi.

Hotelli oltiin otettu netistä ihan hinnan mukaan ja kun kuvissa se näytti kelvolliselta. Kasinon melu oli korvia huumaava. Koneet kilisi ja pilisi, eikä meinattu sieltä seasta löytää vastaanottoa. Sitä kysellessä törmäsin ensimmäistä kertaa siihen, ettei amerikkalainen välttämättä aina ymmärrä suomalaista, jolle koulussa ollaan opetettu Ison-Britannian tyyliin englantia.

Muuten Terrible’s oli nimestään huolimatta aivan loistava! Meidän huoneet oli 3. kerroksessa, joten sinne ei kasinon pimputus kuulunut. ”Ikkunoista” toki kuului liikenteen äänet ja vähän väliä yli lentävät lentokoneet. Niihin kuitenkin tottui siinä määrin ettei ne nukkumista haitannut. Miksikö ikkunat heittomerkeillä? No, voiko yhtä pleksin palaa ikkunaksi sanoa, kun on tottunut siihen, että ikkuna tarkoittaa kolmea kerrosta lasia.


Huone oli isompi, kuin normihuoneet suomalaisissa hotelleissa. Parisänky oli valtava ja myöhemmin yhden hengen sängyssäkin nukuttiin mainiosti kahdestaan. Pyyhkeet oli taiteltu monimutkaisesti taskuksi ja ties miksi rusetiksi. Siivooja kävi joka päivä, paitsi kun muutamana päivänä laitettiin oveen ei saa häiritä – lappu, ettei aina tarvitse nostella kaikkia tavaroita pois lattioilta.

Ollaan koko matkaseurueen kanssa varmaan yhtä mieltä siitä, että aamiaisbuffet oli meidän hotellissa aika ykköstä. Euroissa se maksoi noin 3 euroa per henki tavallisina aamuina. Tarjolla oli (mennäänpäs ajatuksissa tiskit järjestyksessä) erilaisia meloneja kuutioituna, muita hedelmiä sokeriliemessä, jogurttia, monia erilaisia muroja hassuissa pikku laatikoissa, eri tavalla valmistettuja perunoita, pekonia, corn beef josta en tiedä mitä se oli, munakokkelia, papukastiketta, salsaa, tortilloja, pannukakkuja, jotain köyhien ritareiden tapaisia, lettuja mustikkahillolla (maistui muuten ihan mustikkapiirakalta), donitseja, muffinseja, viinereitä, makkaroita, biscuits eli uuninpellillä paistettuja ”sämpylöitä”, croissanteja ja kaikkea muuta mitä en nyt muista.


Sunnuntaisin on tarjolla shampanjabrunssi, joka maksoi noin 7 euroa yhdeltä. Siellä sai kaikkien noiden lisäksi ihan oikeaa ruokaa, ei kyllä taidettu syödä mitään niistä, erilaisia paisteja ja mikä huipuinta: ihania jälkiruokia! Siellä oli sellainen laite, jossa luki yoghurt, mutta siitä tuli vanilja- ja suklaapehmistä. Valinnanvaikeus iski, kun tarjolla olisi ollut oikeaa apple pieta, mustikkapiirakkaa, sitruuna-marenkipiirakkaa, paria erilaista täytekakkua… Mahdollisimman montaa yritin kyllä maistella, mutta kun maha ei vedä kaikkea mitä mieli tekee. Juomat tarjoiltiin pöytiin ja niissäkin vaihtoehtoja riitti. Yritin yhtenä aamuna tilata teetä, mutta jostain syystä sitä ei ikinä pöytään tullut. Epäilen ettei se kuulunut valikoimaan.



Ensimmäinen ilta meni siis siihen, että otettiin pienet torkut ja käytiin kävelemässä Stripillä. Siihen oli matkaa ehkä reilun kilometrin. Kävelytiet on Las Vegasissa aika onnettomat, kapeat väylät teiden varrella. Niiden kunnostamiseen ei ilmeisesti käytetä rahaa, vaan siellä on tarkoitus kulkea autolla. Strip on sitten asia erikseen. Siellä menee leveät kävelytiet ja autoteiden ylitys tapahtuu siltojen kautta. Ja ne kadut on täynnä edestakaisin seilaavia turisteja! Nähtiin jos jonkinlaista muovista drinkkilasia ihmisten käsissä. Oli Eiffel – tornia, koeputkea ja meillä on kotiinkin tuotu muistoksi buutsin mallinen lasi.


Yritettiin etsiä hyvää, edullista ruokapaikkaa, mutta mikään ei oikein miellyttänyt. Sisällä asti käytiin ihmettelemässä Caesars Palacea, joka on ulkoa oikein vaikuttava rakennelma kaikkine patsaineen.

Kaikissa Stripillä olevissa ruokapaikoissa taitaa olla reilusti turistilisää, kun paikalliset taksikuskitkin kehuivat kovasti Terrible’sin edullisia ja hyviä pihvejä. Muuten he eivät tuntuneet yöpaikkaamme arvostavan.

Takaisin hotellille tallustellessa huomattiin kuitenkin meksikolaishenkinen ravintola Cozymel’s, jonka ruokalista näytti hyvältä ja huokealta. Tilattiin kaikille jonkinlaiset margaritat ja ne oli ihan valtavat! Miun juoman päällä oli kasa kermavaahtoa ja suklaakastiketta, naminami. Söin kanaa ja riisiä, näin yksinkertaistettuna. Annos oli valtava, ei millään jaksanut kaikkea.


Siitä olikin hyvä mennä hotellille nukkumaan ajoissa, koska keskiviikkoaamuna herätys oli taas aikainen.

Oltiin jo Suomessa varattu bussiretki Grand Canyonille (http://www.grandcanyonexcursions.com/grand_canyon_bus_tours.htm), tavoitteena tietenkin nähdä mahdollisimman paljon yhdellä reissulla. Retken hinta oli vaivaiset 52 euroa, ei paha. Odoteltiin hotellin edessä sovittuna ajankohtana ja vartin päästäkään meitä ei oltu tultu hakemaan. Pojat yritti soitella retkifirman numeroihin ja niissä vastasi ainoastaan automaatti. Ehdittiin jo pähkäillä, että vuokrataanko auto ja ajetaan sinne. Mikä olisi jälkeenpäin ajateltuna ollut varsin hyvä suunnitelma, kun olisi oltu yksi yö perillä. Suosittelen, jos sinne suunnalle on matka ja luonnonihmeet haluaa nähdä.

Juuri kun minä jäin yksin tavaroiden kanssa odottamaan josko kyyti sattuisi tulemaan, niin silloinhan se tuli. Puolisen tuntia myöhässä ja tietenkin suht tunnolliset suomalaiset on jo ihan hermona. Kyyti oli sellainen pieni bussi noin 20 hengelle ja ajateltiin, että tällähän on kiva lähteä matkaan. Mutta meidätpä vietiinkin sillä vain downtownissa olevaan retkikeskukseen, josta osa lähti eteenpäin pienkoneilla ja osa isoilla busseilla.

Bussi oli aivan täynnä. Suurin osa matkustajista oli amerikkalaisia, muutama kanadalainen ja saattoi olla muitakin. Kuskinamme oli hupaisa Jose. Hän kertoili matkan varrella juttuja paikoista ja jotain vitsejäkin sieltä taisi tulla. Murre ja tapa venyttää sanoja sai kaikki matkustajat hihittämään. Välillä Jose oikein tahallaan puhui mahdollisimman meksikolaisittain. Onneksi sitä hupaisaa kerrontaa on meillä tallentunut myös videolle.

Aamupalaksi saatiin hunajapulla, omena ja appelsiinimehu. Omenasta lähti paperiin hinkatessa kamalasti jotain valkoista, eikä se maistunut juuri miltään. Mehut oli osittain jäässä, mutta pullat hyviä. Ei siis mitään syytä valittaa.

Ensimmäinen nähtävyys oli Hoover Dam. Lyhyt lainaus Wikipediasta kertomaan mistä oikein on kyse: ” Hooverin pato on Yhdysvaltain kuuluisin pato ja se on saanut nimensä Herbert Hooverin mukaan. Se sijaitsee Arizonan ja Nevadan rajalla Coloradojoella. Se rakennettiin ennen presidentti Franklin Delano Rooseveltin New Deal -ohjelmaa. Presidentti Hoover oli kautensa loppupuolella aloittanut joitakin elvyttäviä valtiollisia rakennushankkeita vuoden 1929 pörssiromahduksen aloittaman talouslaman1931 ensimmäinen suuri kokonaan betonista rakennettu pato Yhdysvalloissa. Voimalan tuottama sähköenergia loistaa läheisen Las Vegasin kaupungin mainosvaloissa. Maksimiteho on 2074 megawattia.”


Ennen padolle pääsyä poliisi tarkastaa kaikki autot, mutta jokseenkin pikaisesti. Meillä bussissa piti avata kaikki ylhäällä olevat matkatavaraluukut, mutta eipä niitä kovinkaan tarkkaan katsottu. En tiedä mikä juttu se tarkastus sitten yleensä edes on.

Josta tulikin mieleen lentokenttien turvatarkastukset. Amerikkalaisilla kentillä myös kengät pitää riisua. Kaiken muun voi laittaa huoletta menemään valaisun läpi, mutta kehittämättömät filmit kannattaa antaa laitteen käyttäjälle. Ne menee käsin tarkastettavaksi, jollain valkealla lapulla huomasin sitä pyyhittävän. Samoin tehtiin myös Jarnon buutsien suuaukoille. Losista takaisin Vegasiin tullessa pääsin ihan kunnon tarkastukseen. Miut kopeloitiin ja heiluteltiin edestakaisin metallinpaljastin pötköllä. Jopa jalkapohjat katsottiin sillä! Kotimatkalla meidän matkalaukut oli tarkastettu ja toisesta laukusta pieni riippulukko rikottu.

No, takaisin retkeen. Padolla ei päästy edes autosta ulos, vaan sitä piti parhaansa mukaan kuvata liikkuvasta bussista. Ehdin jo miettiä, että entäs jos ne ei päästä meitä kävelemään Grand Canyonillakaan. Sitten olisin kyllä hermostunut. Matkalla pysähdyttiin kerran McDonald’silla Kingmanissa, jonka viereiseltä huoltsikalta ostettiin Jim Beamissa liotettuja auringonkukansiemeniä. Ja mie kun luulin, että ne on karkkia! Tarviis vähän tarkemmin katsoa mitä ostaa. Toinen pysähdys oli jo melko lähellä määränpäätä jossain intiaanien omistamassa ravintolassa. Siellä oli matkan hintaan kuuluva buffet, joka oli kyllä jotain ihan muuta kuin mihin ruotsinlaivoilla ollaan totuttu. Ruoka ei ollut kovinkaan kummoista, mutta lähti sillä nälkä.

Sitten oltiin viimeinkin perillä Grand Canyonilla, Bright Angel Pointilla. Näkymät oli jotain aivan uskomatonta! Ei sitä voi oikein selittää ja mykäksi veti. Siis siellä on niin kauas kuin näkee suuria vuoria ja solia, jyrkkiä pudotuksia, korkeita kallioita. Aikaa oli vajaa tunti, eli kovin pitkälle ei ehditty, mutta kuvia ja videota sieltä kertyi.


Toinen pysähdys oli etelän puolella, Mather Pointissa. Siellä satoi hieman luntakin ja voitte arvata, että hameessa oli vähän kylmä. Jose tiesi kertoa, että viimeksi edellisenä perjantaina oli joku tipahtanut kanjoniin. Joissain kohtaa siellä on kaiteet, mutta paljon on aitaamatta ja liian lähelle ei kannata mennä. Hyviä kuvia saa muualtakin kuin aivan reunalta.


Taas pieni lainaus Wikipediasta, kun omat sanat ei riitä tätä ihmettä kuvailemaan: ” Grand Canyon ("Suuri kanjoni") on Colorado-joen uurtama värikäs, jyrkkäreunainen kanjoni Pohjois-ArizonassaYhdysvalloissa. Sitä ympäröi Yhdysvaltain ensimmäisiin kansallispuistoihin lukeutuva Grand Canyon National Park. Grand Canyon luokitellaan usein maailman seitsemän luonnonihmeen joukkoon. Kanjoni on noin 446 kilometriä pitkä, ja sen leveys vaihtelee kuudesta 29 kilometriin. Syvyys on enimmillään lähes kaksi kilometriä. Kanjonin seinät ovat valtava, miljoonia vuosia kestäneiden geologisten prosessien näyttely.” Bongasinpa sieltä muutaman söpön abertinoravankin kiipeilemästä pitkin kivikkoja.

Ensimmäisellä pysähdyksellä näköalapaikan vieressä oli iso kauppa täynnä turistiroinaa. Me ostettiin vain magneetti, joka nyt koristaa jääkaapin ovea ja muistuttaa tuosta uskomattoman hienosta paikasta. Jos matkamuistoja haluaa hankkia, se kannattaa tehdä tuolla. Pysähdyttiin takaisin tullessa vielä toisessakin matkamuistomyymälässä, mutta se oli paljon kalliimpi ja tavarakin oli kovin sekalaista.

Illalla oltiin aika hyvin väsyneitä ja mentiin vaan hotelliin nukkumaan. Torstaina edessä oli shoppailua ja bileiden ensimmäinen ilta!

Las Vegasissa me liikuttiin enimmäkseen ympäriinsä taksilla, joka on kyllä edullisempaa kuin Suomessa, mutta ei mitään kovin halpaa. Varsinkin, kun kuskille pitää joka kerta antaa tippiä 10-20%. Yleensä laskettiin se niin, että muutama dollari matkan päälle. Joillekin kuskeille se oli erittäin hyvä tippi ja jotkut otti sen vastaan vähän nyrpeinä.

Taksikuskit oli ihan laidasta laitaan. Meksikolaisiin ei taidettu kovin paljon törmätä, mutta Filippiineiltä tulleita oli muutama. Kaikki muut paitsi tummaihoiset oli kovia juttelemaan, tykkäsivät kertoa kaupungista ja kysellä Suomesta. Melkein kaikki hahmottivat missä päin on Suomi, mutta selvästi siellä päin maailmaa kuvitellaan, että meillä on ikuinen talvi.

Torstaiaamuna siis mentiin taas kerran taksilla Las Vegas Outlet Centeriin (http://www.premiumoutlets.com/outlets/outlet.asp?id=61). Se on ihan mieletön paikka, jotain muuta kuin Ideapark. Eniten pistin rahaa lastenvaatteisiin. Tuntui, että ne ei maksa juuri mitään, ihanuuksia sai puoli-ilmaiseksi. Jarno yritti vähän hillitä, että ei lapset tarvii niin paljon vaatteita. Itselle ostin pari mekkoa ja paitaa, jotain pientä roinaa ja matkamuistoksi Nevadan osavaltion rekisterikilven, jossa lukee Just wed. Hankittiin myös uusi matkalaukku, koska sinne suuntaan matkattiin vain yhdellä. Lelukaupassa oli taas valinnanvaikeus, kun kaikkea sai niin edullisesti. Ostin meidän kokoelmaan viisi uutta pikkuautoa, suurimman osan Autot – elokuvasta. Linda sai tuliaisiksi Pieni merenneito - kännykän, joka oli ihan hitti. Tuukka sai kasattavan Wallacen, joka on nyt kunniapaikalla kaapin päällä. Matkalla takaisin nähtiin se kuuluisa Welcome to fabulous Las Vegas-kyltti, mutta valitettavasti kellään ei ole siitä yhtään kuvaa. Tarkoitus oli mennä ikuistamaan se vielä myöhemmin, mutta eipähän saatu aikaan.

Koska matkalla oli aiottu mennä naimisiin, piti lupapaperitkin käydä hakemassa. Ennen bilepaikalle Gold Coastiin menoa ajoimme taas taksilla downtowniin, jossa paikallinen naimalupavirasto (http://www.accessclarkcounty.com/depts/clerk/pages/marriage_information.aspx) sijaitsee. Heti viraston edessä oli useampi tyyppi kauppaamassa oman ”kirkkonsa” hääpaketteja. Sisällä täytetään lomakkeet, joissa kysellään esimerkiksi vanhempien nimet (mitä ihmettä?!). Niiden kanssa mennään luukulle ja sieltä saa sitten 65 dollaria maksamalla heti luvan mukaansa. Jos haluaa tulla seuraavana päivänä uudelleen, säästää 10 dollaria. Mitään Suomesta saatuja lupia ne ei vilkaissutkaan eikä kysellyt. Ihan turhaan oltiin otettu 9 €/kpl maksavat apostilletkin Suomesta.


Kovin tyhjiä oli downtownin kadut, kun taaperrettiin Stratosphere – hotellia kohti. Matkaoppaasta olin bongannut siellä sijaitsevan Roxy’s dinerin ja sinne suunnattiin syömään. Paikka olikin ihan tyylikäs ja kohtuuhintainen. Hampurilaiset oli muuten hyviä, mutta mitään kastikkeita niissä ei ollut. Hauska lisä paikassa oli laulavat tarjoilijat. Lieneekö joka iltainen show, että tarjoilija kerrallaan saa esiintymisvuoron ja kulkee mikin kanssa ympäri ravintolaa laulamassa. Hyvin ne veti ja taustamusiikki oli muutenkin asiallista. Mara kävi jopa toivomassa dj:ltä muutamaa biisiä.


Gold Coastiin otettiin taksi, koska päivän kävelyannos oli saatu. Siellä oli siitäkin huolimatta, että kyseessä oli vasta ensimmäinen ilta, enemmän rokkiporukkaa kuin Suomessa ikinä missään bileissä. Huomion kiinnitin siihen, että latinoita oli tosi paljon. Ilmeisen suosittu alakulttuuri heidän parissaan?! Ah ja voih, että siellä vilisikin upeita kampauksia ja vaatteita. Sieltä on nyt bongattu pitkäksi aikaa inspiraatiota omaan laittautumiseen.

Musiikkia odotellessa kierreltiin myyntikojut, joita oli kahdessa eri paikassa. Yhdellä suunnalla niitä oli kaksi eri huonetta ja toisen esiintymispaikan vieressä oli yksi iso tila. Näistä kojuista tuli bileiden aikana ostettua levyjä, varsinkin Jarno osti niitä ison pinon, vain yksi käsilaukku, kaksi tyllialushametta (musta ja punainen), pinkki orkidea hiuskukkanen, lasten kauluspaita ja sisustuslehtiä. Jarno osti useamman purkin hiusrasvaa ja sen poistoon sopivaa shampoota. Tietenkin myös VLV- paidat piti hankkia ja Jarnolle muki. Autonäyttelyn aikana ulkona oli myös myyjiä vaikka kuinka ja sieltä hankittiin autoon joku pakoputken päälle tuleva juttu, älkää kysykö mikä, kasipallonuppi takan pellin koukkuun ja rakkaani osti miulle V8-pinnit. Yhden sisälläkin olleen myyjän ulkokojusta löytyi pojille kauluspaitoja puoleen hintaan, kummallekin lähti kaksi mukaan.


Ensimmäisenä iltana esiintyjiä ei ollutkaan kuin muutama ja niistä nähtiin Stardust Ramblers, Charlie Thompson ja Casey Sisters, jossa on mukana mahtava Little Rachel. Kaikista bileiden esiintyjistä jotka nähtiin, on ainakin muutama biisi videolle tallennettuna.

Perjantaina alettiin ihan tosissaan miettimään, että missäs välissä me naimisiin mennään ja missä. Puhelinluettelo käteen ja keltaisilta sivuilta selaamaan hääpaikkoja. Päädyttiin sitten sellaiseen edulliseen vaihtoehtoon, joka kuitenkin lupasi paljon kaikkea mahdollista. Jarno sinne soitti ja yritti puhelimessa ensinnäkin tavata meidän, amerikkalaisten mielestä, vaikeita nimiä ja muutenkin selittää mistä limusiinin pitää tulla hakemaan ja mihin aikaan. Hih, olihan se aika hauskaa, kun sitten olikin yhtäkkiä vaan kolme tuntia aikaa siihen, että mennään naimisiin.

Häädin Jarnon Maran huoneeseen ja aloin puunaamaan itseäni. Aika meni ihan älyttömän nopeasti ja pian oltiinkin hotellin edustalla odottelemassa kyytiä. Oli aika kuninkaallinen olo nousta valkoiseen limusiiniin! Siellä oli vaihtuvat värivalot, hempeää musiikkia soimassa ja kuski laittoi välissä olevan luukun kiinni. Eipä olla ennen oltu niin hienossa kyydissä, kuvia piti räpsiä hulluna. Harmi vaan ettei kaikki ihan onnistunut, kun kyyti oli kovin heiluvaa. Jostain syystä Amerikassa ei osata ajaa sujuvasti, vaan punaisiin valoihinkin mennään täysillä ja koko ajan vetkutetaan kaasupoljinta.


Kappeli oli jonkun hotellin alakerrassa downtownissa, sellainen pieni ja rauhallinen paikka. Meille yritettiin tyrkyttää lisämaksusta kaikkea mahdollista oikeista kukista lisäkuviin, mutta pysyttiin peruspaketissa. Vastaanoton tyttö otti pikavauhdilla meistä 12 kuvaa filmirullalle ja lopputulos oli kyllä sen näköinenkin. Ei olla näytetty niitä kuvia kenellekään, on ne sen verran rumia. Ehkä yksi voisi mennä näytillekin, loput on ihan kamalia, salamalla lätkäytettyjä hirvityksiä. Eli ei missään nimessä kannata maksaa ekstrakuvista! Jouduttiin odottelemaan vihkijää kymmenisen minuuttia ja siinä vaiheessa ehti vähän jännittää.


Seremonia kesti ehkä viisi minuuttia. Meidän piti kävellä alttarille musiikin pauhatessa stereoista. Vihkijä oli vanhempi tummaihoinen mies, jolla oli amerikkalaiseen tapaan musta papinkaapu. Siinä se kyseli, jotta tahdotaanko ja perässä piti toistaa pitkät litaniat. Ja sitten se oli ohi! Käteen annettiin tyhjä kirjekuori, jonka päällä luki 75 – 135 dollaria, eli papille piti maksaa vielä erikseen!

Jarno yritti vaihtaa satasen seteliä pienempään ensin aulan tiskillä ja sitten baarissa, mutta kummassakin väitettiin ettei heillä ole sopivaa vaihtorahaa. Bestman otti sitten ja meni tilaamaan baarista viskin, että saatiin raha pienemmäksi. Oli ne kuulemma hieman katsonut, kun mies vetää viskin yhdellä huikalla ja lähtee menemään. Niin pappi sai minimisumman ja me päästiin limusiinilla takaisin hotellille.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Kuvia Tanskan reissulta ei ole päivitetty vieläkään, koska kone vetelee viimeisiään, eikä sen kanssa kuvien ja videoiden taistelu näkyviin houkuttele. Josko jonain päivänä raaskin ostaa uuden tai sitten tulee se päivä, kun tämä vanha sanoo lopullisesti sopimuksensa irti?!

Kuitenkin, uutta reissua pukkaa pitkästä aikaa! Tällä kertaa lähden kahdestaan ystäväni kanssa Lontooseen. Luvassa on paljon shoppailua, todennäköisesti Tower Bridge sekä Borough Market. Ehkä myös jokin musikaali, ei vaan olla vielä päätetty mikä. Lennot on maksettu easyJetille jo hyvän aikaa sitten ja hotelli varattu läheltä Victoria-asemaa.

Ja ettei matkustaminen vain koskaan loppuisi, täytyy olla haaveita. Ensi kesälle toiveissa on viikko New Yorkissa, vain minä ja mies. Rahat on kohta tienattu töitä puskemalla ja suurin mutta onkin lastenhoidon järjestyminen. Vetoamme mummeihin ja kummeihin, että pääsisimme lomailemaan :)